Juuri helluntaiaattona löysivät Topeliuksen Koivu ja tähti -sadun lapset takaisin kauan kaipaamaansa kotiin. Satu pohjautuu tositapahtumiin. Satusetämme isoisän isä Kristoffer oli isovihan aikana v. 1714 ryöstetty kauas Venäjälle, josta hän rauhan tultua pääsi karkaamaan takaisin Suomeen. Esi-isänsä vaiherikkaat kokemukset tuntien Topelius kirjoitti tämän kuolemattoman satunsa.
”Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka läpi elämänsä kulkivat yhtä ainoaa päämäärää kohti. Kuinka moni meistä saattaa sanoa samaa itsestänsä?” Sisarukset revittiin 4–5-vuotiaina irti kodistaan ja vietiin Venäjälle. Siellä he pääsivät rakastavaan kotiin. Sodan jälkeen koti-ikävä sai heidät suunnittelemaan kotiinpaluuta.
Eräänä kuutamoisena yönä alkoi tapahtua. Veli kysyi siskoltaan: ”Nukutko?” ”En voi nukkua, koska kalvava koti-ikävä koko ajan pahenee.” Samana yönä he keräsivät hynttyynsä ja häipyivät vähin äänin. He nukkuivat pehmeillä sammalvuoteilla, söivät metsästä marjoja ja kun virta tuli vastaan, odotti heitä vene. Välillä tyttöriepu meinasi väsyä ja masentua. Silloin veli rohkaisi: ”Jumala pitää meistä huolen, niinhän äiti opetti. Kyllä me vielä pääsemme rakkaaseen kotiimme.”
Vaellus oli uuvuttava ja kesti yli vuoden. He olivat varmoja, että he tunnistaisivat kotinsa pihalla kasvavasta koivusta ja sen lehtien lomitse tuikkivasta tähdestä. Helluntaiaattona he löysivät tutun pihakoivun. ”Se on tässä”, sanoi toinen. ”Mutta mitä ovat nuo pienet ristit tuossa koivun juurella? Onkohan isä tai äiti…?” He hiipivät pirtin portaille kuuntelemaan: ”Ei tule meille lohdutusta, vaikka helluntai on tulossa. Kaksi lastamme lepää koivun juurella, kaksi vietiin kauas Venäjälle, josta he eivät ikinä pääse kotiin. Heidän lähdöstään on niin kauan, että he tuskin muistavat meitä…” Silloin lapset eivät malttaneet kuunnella enempää, vaan koputtivat oveen ja astuivat tupaan. Jälleennäkemisen riemu oli niin suuri, että kaikki entiset surut ja murheet pyyhkäistiin kerralla pois. (Suosittelen kuuntelemaan sadun YouTubesta.)
Me kaikki ihmislapset joudumme kohtaamaan oman ”isovihamme”, kun ”vihamies” eli paholainen houkuttelee meitä eroon taivaallisen Isämme kodista. Koti-ikävämme saa monet hapuilemaan kohti Jumalaa, joka on saatettu tarkoituksella tai tahattomasti jättää pois elämästä. Jeesus kertoo tuhlaajapojasta, joka meni itseensä vieraalla maalla ja lähti isänsä luo. Isä juoksi häntä vastaan ja järjesti hänelle juhlat. Taivaallinen Isäsi ikävöi sinua. Mitä jos tänä helluntaiaattona palaisit kotiin?
Sirkka Viippola
