Elämäntarinaani, Elina Manni-Grönqvist

Olette nyt saaneet lukea pari kirjoittamaani tekstiä tästä blogista ja ajattelin, että nyt voisin kertoa hieman itsestäni ja omasta elämästäni. Kerron tässä lyhyesti oman elämäntarinani lapsuudesta aikuisuuteen ja lisäksi enemmän pureudun tämän astisen elämäni suurimpaan tapahtumaan eli sellaisen sairauden sairastamiseen joka ei oikeastaan näy päällepäin.

Olen siis syntynyt Kalmarissa maatilalle jossa sain kasvaa uskovaisessa perheessä 5 veljen kanssa. Alunperin annoin elämäni Jeesukselle jo 4 vuotiaana ja heti kun opin lukemaan muistan kuinka jo silloin luin kovasti raamattua ja kävin mielelläni vanhempieni kanssa kokouksissa. Kävin ala-asteen Kalmarin koulussa ja olin koulukiusattu koko sen 6 vuoden ajan. Selvisin ala-asteen ajan sillä että kovetin itseäni jo lapsesta ja päätin silloin että mikään ei tuntunut miltään enkä ainakaan tulisi näyttämään tunteitani. Silloin jo päätin että kukaan ei tulisi pääsemään lähelleni eikä kenestäkään tulisi ystävääni, kavereita voisi olla mutta ystävät pääsisivät jo liian lähelle. 

Myöhemmin elämässäni tuli lisää tapauksia mitkä vain lisäsivät tätä ajattelutapaa, että ketään ei päästetä lähelle eikä tunteita näytetä, mutta niistä en aio sen kummemmin kertoa.

Lukioiässä minulle tuli kavereiksi ihmisiä jotka vetivät minua pois uskosta ja seurakunnasta ja silloin tuli ensimmäiset alkoholi ja tupakka kokeilut ja näin jatkoin elämääni useita vuosia. Täysi-ikäisenä kävin usein viikonloppuisin baarissa ja sunnuntaisin istuin seurakunnan kokouksissa. Oli kuin olisin elänyt jalka molemmissa maailmoissa, mutta tosiasiassa ei se ollut niin. Oikeasti kävin seurakunnassa vain esittämässä tuttaville ja vanhemmilleni että olisin uskossa, mutta eihän se ollut sellaista elämää jota Jumala halusi minun elävän. 

Vuonna 2009 pääsin tekemään Saarijärvellä erääseen hoitoalan työpaikkaan sijaisuuksia ja sitten seuraavana vuonna tämä työpaikka aloitti oppisopimuskoulutuksen mihin oli kerätty saman työnantajan alta useita henkilöitä joilla ei vielä ollut lähihoitajan pätevyyttä ja minä pääsin samaiseen ryhmään opiskelemaan lähihoitajaksi.

Useaan otteeseen Jumala koitti minua pysäyttää miettimään elämäni suuntaa, mutta en ollut silloin vielä valmis tekemään lopullista ratkaisua vaan pidin itseni mieluummin niin kiireisenä ettei tarvinnut ajatella asioita. Itsensä kiireisenä pitäminen oli helppoa, kun hoitoalalla sijaisena sain tehdä töitä niin paljon kuin vaan halusin. Siinä kävi sitten niin, että vuonna 2011 syksyllä minä paloin loppuun ja jouduin jäämään hetkeksi sairaslomalle. Se oli sellainen pysäytys että jouduin miettimään elämääni, sitä millaista elämäni oikeasti oli ja millaisena sen haluaisin jatkuvan. 

Tuolloin ymmärsin, että haluan ja tarvitsen elämääni muutosta. En voisi elää niin, että kävisin viikonloppuisin baareissa ja istuisin sunnuntaisin seurakunnan kokouksissa esittämässä hyvää ihmistä. 

Silloin sain palata Jumalan lapseksi ja pyytää Jeesusta astumaan sydämeeni ja tulemaan elämäni Herraksi. 

Tuolloin jo tiesin, että minulla oli paljon käsittelemättömiä asioita joita Jumala tahtoisi minun käsittelevän, mutta sairaslomalta töihin palattuani suoritin opintoni loppuun ja jatkoin työskentelyä samalla tavalla kuin aiemminkin. Mitä enemmän töitä, sitä vähemmän aikaa ajatella. Ja jos en ollut töissä niin olin jatkuvasti menossa jossakin, kunhan ei vaan tarvinnut pysähtyä taas ajattelemaan asioita.

Suurin ongelma taisi olla se että minä olin elämäni tapahtumien myötä kasvattanut niin suuren muurin ympärilleni, ettei siitä läpi päässyt kukaan ihminen enkä silloin ollut mitenkään erityisen ihmisläheinen. Elämäni tapahtumien myötä minulle syntyi erilaisia ajattelumalleja; ei itketä, ei näytetä tunteita koska se on heikon ihmisen merkki, ketään ei päästetä lähelle koska yksinkin pärjää. Ainakin kovasti esitin ettei mikään tuntunut miltään. Tosiasiassa olin kuitenkin hyvin herkkä ja kaipasin ihmisiä lähelleni.

Helpointa oli elää kun asioita ei tarvinnut ajatella, vaikka tiesin kyllä, että minulla oli haavoja joista Jumala haluaisi minut parantaa. Olin hyvin tyytyväinen itseeni ja elämääni. Oli kavereita, ei ystäviä, koska he olisivat jo olleet liian läheisiä. Kaverit on helppo pitää kauempana. Ystäville olisi jo pitänyt jakaa asioita ja siihen en suostunut. Kehenkään ei luoteta, omat asiat on omia asioita eivätkä ne kuulu kenellekään muulle. Luottamus oli rikottu jo liian monta kertaa aikaisemmin. Oli helppo elää yksin, ei ollut mitään mistä pitäisi tehdä parannusta eikä ollut mitään minkä pitäisi muuttua, omaa voimaa oli riittävästi. Tai näin ainakin ajattelin. Edes loppuunpalaminen ei riittänyt pysäyttämään ja muuttamaan ajattelutapaani ja toimintaani. Tiesin, että loppuunpalaminen oli ollut Jumalan tapa näyttää että olisi aika pysähtyä ja miettiä elämää, käsitellä asioita. Mutta omassa voimassa jatkoin eteenpäin, uskossa, mutta silti hyvin omavoimaisena.

Vuonna 2012 sitten tapasin uudelleen nykyisen aviomieheni, Aleksin. Sanoin, että tapasin hänet uudelleen, koska olimme seurustelleet jo joitakin vuosia aikaisemmin hetken aikaa. Menimme naimisiin maaliskuussa 2013. 

Vajaa vuosi häiden jälkeen me Aleksin kanssa rukoilimme eräänä yönä, koimme selkeästi Jumalan läsnäolon siinä huoneessa missä olimme. Koimme molemmat miten Jumala valmisteli meitä tulevaan. Jumala kertoi meille että jotain/ joku tulee kuolemaan. Säikähdimme tätä suuresti, mutta ajattelimme, että kyllä Jumala aikanaan näyttää mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään, jos kaikki olikin meidän omaa kuvitelmaa. Jumala kuitenkin valmisteli meitä, mutta me emme ymmärtäneet miten suureen asiaan Jumala meitä valmisteli. 

Tuli tammikuun 29. päivä vuonna 2014 ja se päivä muutti minun elämäni. 

Minulle tuli pahoja astmakohtauksia. Ainakin luulin niitä ensin astma kohtauksiksi. Jälkeenpäin olen ajatellut niiden olleen todella pahoja paniikkikohtauksia. En ollut ennen saanut niin kovia paniikkikohtauksia, joten en tiennyt mitä ne olivat. Olin kyllä saanut joitakin lieviä paniikkikohtauksia vuosia sitten, mutta ne olivat todella lieviä eivätkä vaikuttaneet elämääni oikeastaan millään tavalla. 

Tuosta tammikuisesta päivästä lähtien minä jouduin elämässäni suurimpaan myrskyyn, missä olin koskaan ollut. 

Minä, vahva ja kaikkeen pystyvä Elina, jouduin kokemaan totaalisen henkisen romahduksen. Monta kertaa paniikkikohtaukset olivat niin pahoja että kävimme lääkärissä tai soitimme ambulanssin. Elämästäni vietiin aivan kaikki. Paniikki- ja ahdistus piinasi minua yöt ja päivät ja elämäni rajoittui omaan kotiin, koska en uskaltanut lähteä kotoa mihinkään. 

Kotonakin olin vain yhdessä huoneessa, istuin sohvalla aivan poissaolevana. En pystynyt syömään, en puhumaan, en pystynyt tekemään yhtään mitään. Istuin vain sohvalla ja tuijotin kattoon, ei Aleksi eikä muutkaan saanut minuun minkäänlaista kontaktia. Paniikki, ahdistus ja pelko olivat niin vahvana päällä, yöllä ja päivällä noin kuukauden ajan. 

Jouduin kohtaamaan sen, että en minä omassa voimassani ole yhtään mitään. Minulta oli viety kaikki hetkessä pois! 

Olin aina ollut liikkuva ihminen, mutta yhtäkkiä en uskaltanut liikahtaa sohvalta, en uskaltanut kävellä, en uskaltanut käydä suihkussa (hiuksetkin pestiin vessan lavuaarin päällä). Ahdistus oli päälläni niin voimakkaana että pystyin vain keittiön lattialla itkemään ja huutamaan Jumalan puoleen. Konttaamalla liikuin kotonani huoneesta toiseen. En pystynyt käymään kotoani missään. Aleksi halusi hoitaa minua kotona, kun ei minusta itsestäni ollut mihinkään. 

Tällaiseen myrskyyn me jouduimme vain vajaa vuosi häiden jälkeen.

Olin kotona jumissa melkein puoli vuotta, jonka jälkeen pienin askelin pääsin takaisin ihmisten ilmoille ja sitä kautta saimme Lotan ja Aleksin kanssa aloittaa seurakunnassamme maanantai ruokailun ja elintarvikejaon. Tuo ruokailu oli minulle sellainen kanava jota kautta pääsin takaisin kiinni arkeen. 

Tässä jokin aika sitten olen ymmärtänyt että silloin kun Jumala meitä rukouksessa valmisteli siihen että jotakin tulee kuolemaan, todella toteutui. Sillä se joka kuoli, olin minä, henkisesti olin kuin kuollut vaikka olinkin elossa. Mutta näin täytyi tapahtua jotta Jumala sai minut käsittelemään asioita ja tuon ns. kuoleman kautta Hän on saanut minussa paljon uutta aikaiseksi. Nykyään olen aivan toisenlainen kuin ennen tähän sairastumistani. Ennen kaikkea olen saanut oppia ja huomata sen, että en minä omassa voimassani ole mitään. Ilman Jumalaa minä en nousisi aamulla edes sängystä ylös. Minä tarvitsen Jumalan apua kaikessa mitä elämäni pitää sisällään. Ja kuten raamatussakin sanotaan, minäkin olen vain saviastia, heikko ja särkyvä ilman Jumalaa.

2.Kor. 4:7 “Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.”

Tässäpä on jo paljon tullut kerrottua tästä sairaudesta, joka ei aina näy päällepäin. Ja koska tämä ei näy päällepäin, ei tätä myös kovin ymmärretä. Tällä tahdon meitä kaikkia muistuttaa, että me emme aina voi tietää mitä kaikkea toinen ihminen käy läpi elämässään. On sairauksia ja tapahtumia jotka näkyvät ulospäin ja on paljon sellaista, jota emme näe. Oman sairauteni vaiheesta kerron vielä sen, että 29. tammikuuta vuonna 2014 jälkeen minä en ole päässyt käymään Karstulan keskustan ulkopuolella. Elämäni on tässä keskustan ja kodin läheisyydessä suunnilleen normaalia mutta aina kun yritän päästä käymään täältä jossakin, iskee paniikkikohtaukset päälle.

Olen näiden vuosien aikana kokenut myös toisen hetken, kun en päässyt käymään kotoani missään. Tuo hetki oli vuosi sitten syksyllä, silloinkaan en voinut taas oikeastaan muuta kuin itkeä ja jopa kiukuttelin Jumalalle että pitääkö minun käydä tämä sama uudestaan läpi. 

Mutta haluan kertoa sinulle, Jumala on sanansa mukaisesti uskollinen! 

1.Kor. 1:8-9 “Hän on myös vahvistava teitä loppuun asti, niin että te olette nuhteettomat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen päivänä. Jumala on uskollinen, hän, jonka kautta te olette kutsutut hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, yhteyteen.”

Edelleen opettelen elämään normaalia elämää Karstulan keskustan alueella ja haaveilen että vielä jonakin päivänä Jumala vapauttaa minut tästä niin että pääsen käymään muuallakin.

Tämän todistuksen myötä haluan sanoa sinulle, että ne ahdistukset joissa olen joutunut elämään on saanut minut ymmärtämään että ilman Jumalaa en seisoisi enää tässä. Monta kertaa pyysin Jumalaa, kun  ahdistus painoi päälle, että Hän ottaisi minut täältä pois. Mutta koska olen täällä edelleen, täytyy elämälläni olla jokin tarkoitus. 

En tiedä sitä, mikä tarkoitus tällä minun ahdistuksellani on, jota joudun sairastamaan mutta sen tiedän että Jumala tulee kääntämään senkin voitoksi. Ja saan ylistää ja kiittää Häntä, että seison tässä tänä päivänä. 

Haluan sanoa sinulle, joka olet jo uskossa ja epäilet Jumalan uskollisuutta että Hän on uskollinen, kuten Hän monessa kohdassa sanassaan lupaa. Ja sinulle joka et vielä ole ottanut sitä lahjaa vastaan jonka Jumala Jeesuksessa Kristuksessa sinulle tarjoaa, ota se vastaan. Ainoastaan Jumalan avulla me selviämme tästä elämästä voittajana perille taivaaseen. Ei ole väliä niillä taisteluilla mitä me käymme läpi, pääasia on että pyydät Jeesukselta syntejäsi anteeksi ja otat Hänet vastaan sydämeesi Herraksesi. Kukaan meistä ei omin ansioin täältä taivaaseen pääse ja ole kelvollinen Jumalalle, mutta Hän armossaan kutsuu juuri sinua luokseen. 

Ef. 2:8-9 “Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.”

Tie ei ehkä ole helppo tie, mutta kenellä meistä ihmisistä on. Jokaisella meillä on omat kamppailumme, mutta kun tulet Jumalan lapseksi, Hän antaa sinulle voiman jaksaa kamppailujen ja vaikeuksien läpi.

2.Kor. 4:16-18 “Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin. niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.”